Viimeiset kaksi viikkoa on kulunut aivan ihmeellisessä olotilassa. Kehoitan itseäni alitajuisesti jokahetki olemaan ajattelematta tulevaisuutta tai yhtään mitään. Sietämätön epävarmuus tulevaisuuden suunnista on läsnä, joskin niinhän se monesti ihmisen elämässä on. En kai vain ole oppinut olemaan välittämättä siitä.

 

Olen reagoinut siihen sietämättömyyteen/tietämättömyyteen kahdella tavalla. Ensimmäinen on tottakai syöminen. Kaikki tämän maailman surut, ilot ja murheet, ja kaikki muutkin tunteet on hyvä kuitata syömisellä. Sallia itselleen poikkeuksia ja poikkeuksen poikkeuksia. Ja joo. Sitten tuntea vielä kökkömäisempää oloa, kuin se olisi ollut ilman syömistä.

 

Toinen tapani reagoida elimistöllä näyttää olevan ihottuma. Olen atoopikko (onko se edes sana, no kuitenkin) Stressi näkyy ihottumana ihossa. Pienenä minut todettiin allergiseksi yhdelle jos toiselle ja vähän kolmannellekin ruoka-aineelle. Murrosiässä atooppinen ihottuma hävisi kokonaan. Ja pieninä annoksina olen syönyt aina siitä asti kaikkea mille olen tutkimustenkin mukaan ollut allerginen.

 

Nyt siis ihottuma puhkesi tuon stressin seurauksena melkoisen ärhäkkänä. Joten päätin yrittää lopultakin tarkistaa jääkaappini sisällön pois niistä ainesosista joille pienennä testien mukaan olin allerginen ja joista myöhemmälläkin iällä liikakäytettynä ilmaantui iho-oireita. Tämä sinällään kuulostaa ihan simppeliltä hommalta, kun eihän kukaan tietentahtoen tahdo aiheuttaa itselleen kutiavaa olemusta. Mutta...

 

Minä nautin elämästä syömisen kautta. Nautin suklaasta. Se on melkein parempaa kuin hyvä seksi. Rakastan pähkinöitä, mansikoita. Pidän kalasta ruokavaliossani, herneistä, kananmunista, sitrushedelmistä jne jne... Ja nyt minun kertalaakista tulisi luopua aivan kaikesta mistä olen ennen saanut suuren suuren nautinnon. En tiedä uskonko itsekään onnistuvani siinä. Mutta toisaalta kärsin tästä olemisesta, kun märkivät ruvet kutiavat ja kirvelevät öisin ja päivisin ja kokoajan. Tuntuu, että nyt on valittava.

 

Jollain tasolla olen lohduttanut itseäni sillä ajatuksella, että jos poistan allergisoivat ruoat päiväpuuhistani, niin jäljelle jää enää niin vähän sellaista syötävää josta nautin syödessäni todella. Joten olen antanut itselleni luvan syödä ruisleipiä kolme (kuusi puolikasta) päivän aikana, lakritsia melkein päivittäin.

 

Tämä uusi elämäni on niin alussa, että en voi sanoa, että olisin onnistunut vielä missään. Palaan asiaan myöhemmin.

 

Toivon todella, että tuo uusi ruokavalion muutos aiheuttaisi myös niiden kolmen kilon katoamisen, jotka tulivat takaisin elo-syyskuun aikana. En todellakaan pidä itsestäni taaskaan, kun olen kerta ollut hieman pienempi. Edes hieman pienempi tekisi minut hieman onnellisemmaksi.